Ihana kevätsää on ilostuttanut tänään ja heti aamusta tuli fiilis, että tänään käydään tekaisemassa kevään ensimmäinen esineruutu. Pyysin isännän mukaan, mikä olikin erinomaisen hyvä juttu, mutta siitä lisää tuonnempana.
Viime syksynä jäätiin suunnilleen siihen, että kävin viemässä lelut jo etukäteen ja toin Oton suoraan etsimään. Nyt talvitauon jälkeen ajattelin kuitenkin lähteä helpomman kautta. Käytiin isännän kanssa tallomassa alue, olisiko ollut 50 m syvä ja 30-40 m leveä. Toin Oton katselemaan alueen reunaan, kun isäntä kävi viemässä esineet, neljä kappaletta, alueen takaosaan.
Otto lähti innolla ruutuun vasemmasta laidasta ja teki nopeasti ekan löydön oikealta. Lähti kyllä suoraan, mutta alkoi kaartaa oikealle. Kuitenkin hyvä ja nopea etsintä ja välitön palautus. Edelleen on samaa ongelmaa kuin viime syksynä, että esine tuppaa tippumaan pari metriä ennen minua, mutta käskin tällä kertaa Oton tuoda niin monta kertaa, että esine tuli käteen saakka, josta palkka. Seuraavalla esineellä aika sama juttu. Ja kolmannella nousi jo siitä alkupisteen kohdalta esine, joka jälleen tuntui olevan vaikea tuoda ihan käteen saakka, pudotti metrin päässä. Kaiken kaikkiaan superiloista ja varmaa työskentelyä. Täytyy miettiä jatkojuttuja, vahvistaa pistojen suoruutta (vaikken vielä olekaan oikein varma, että onko se minulla mikään suuri kriteeri esineruudussa) ja erityisesti sitä, että esine on tuotava suoraan käteen / luovutettava oikein. Jäi kyllä tosi hyvä fiilis vuoden ekasta esineruudusta.
Sitten siihen osuuteen, miksi oli erittäin hyvä, että mies oli mukana matkassa. Esineiden jälkeen lähdettiin kävelemään metsikköön ja itsellä ainaisena huolenaiheena on, että eksyn metsään. Tällä kertaa kun oli "kompassi" mukana, niin uskalsin tulla syvemmälle metsään mukaan, mutta siitä huolimatta onnistuin jossain vaiheessa lietsomaan jo pienen epäilyksen, että näinköhän löydetään takaisin autolle. Hyvin löydettiin, kiitos miehen, mutta siitä se hermojen koettelu vasta alkoikin.
Nähtiin jo kauempaa, että meidän auton viereen oli ilmestynyt toinen auto ja siellä näytti olevan koira irti auton vieressä. Aika pian tunnistin koiran, joka ei ole ehkä kaikkein ihmis- eikä koiraystävällisin uros, eikä välttämättä niin hanskassakaan. Koira huomasi meidät ja alkoi tulla kohti, jolloin Ottokin sen huomasi. Huusin jo valmiiksi koiralle, että älä vaan tule tänne, mutta niinhän se tuli. Ja siinä vaiheessa Otto päästeli ensimmäiset rähähdykset, että pois hänen hännän alta. Isäntä nosti Oton syliin (keino on todettu aiemminkin toimivaksi) ja minä hätistelin toista urosta kauemmaksi. Lopulta häirikkö päätti jättää meidän rauhaan ja palata oman isäntänsä luokse. Loppu hyvin kaikki hyvin ja tässä vaiheessa melkein jo naurattaa, kun Otto sätkii ja rähisee siellä parin metrin korkeudella kuin pikkufifi ikään. Toimivampi ratkaisu kuitenkin tämä, kun antaa täyden rähinän syntyä maantasalla.
Kolmas koetinkivi reissulla oli, että jäätiin autolla kiinni jään ja mudan keskelle. Kävin eilen vaihdattamassa kesärenkaat, enkä ottanut ollenkaan huomioon, että siellä metsässä jään, lumen ja mudan keskellä niistä nastoista olisi saattanut olla apua. Sinne se Passat jäi sutimaan ja pientä draamaa meinasi pukata, kun minä olin varma, että sinne metsäänhän sitä jäätiin. Onneksi jälleen oli tämä pelastava ritari matkassa, joka sai neuvottua ja ajettua auton selville vesille.
Jos näitä episodeja ja hermojen menetyksiä ei oteta huomioon, niin olipa ihana reissu onnistuneiden esineiden ja loistavan kevätsään merkeissä! Itselle jatkomietintänä voisi olla, että pitäisikö hakeutua jonnekin näin hankit hyvät hermot -kurssille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti