Koejahkailun lopputulos oli, että kävimme viime viikonloppuna osallistumassa hakukisoihin Hämeenlinnassa, tuomarina toimi Vesa Häkkinen. Olin ennen kisoja arponut joka toinen päivä, että mennään ja joka toinen päivä, ettei mennä, sillä ampumisahdistuksen takia koko tottis tuntui olevan hanurista. No, asiaa yhden jos toisenkin henkilön kanssa pallotelleena päätin kuitenkin mennä. Eipä jää sitten jossitellulle varaa, että mitä jos olisi sittenkin pitänyt koittaa.
Aamu alkoi tottiksella ja jo kentälle mennessä Otto tuntui käteen pahalta. En kovin voimakasta suoritusta olettanut saavani, eikä se sellainen ollutkaan. Jonkinasteisella teknisellä osaamisella ja hallinnalla saimme vietyä setin läpi, mutta aika tahmeaa menoa oli. Otto oli jo valmiiksi paineistunut, eikä se sen kummemmaksi muuttunut, noudoissa sentään saatiin nauttia vähän vapautuneemmasta suorituksesta. Liikkeistä sen verran, että paikallaolon O kykeni makaamaan, vaikka varmasti teki ampumisten aikaan tiukkaa. Seuraamisessa reagoi voimakkaasti ampumiseen, kykeni kohtalaiseen suoritukseen kauempana ampumispaikasta, mutta ahdistui ihan käsinkosketeltavasti alkupisteen lähellä sekä henkilöryhmässä, mikä oli ihan uutta. Liikkeestä istuminen ja maahanmeno ok, paitsi valmistelevat osat hipsuttelua. Luoksetulo ok. Tasamaanouto ok, paitsi palautukseen tarvitsisi voimaa. Hyppy- ja estenoudot ok, vaikka hyppynoudossa O joutui vähän aikaa etsimään kapulaa, pisteet siitä Otukselle, ettei luovuttanut. Eteenmeno ok, vaikka just ennen valmistelevaan osaan lähtöä O sai sätkyn ympärillä pyörivästä pörriäisestä. Pisteitä kertyi tällä kertaa 83.
Maastoon lähdin toiveikkaana, mutta siihen se tulostoive kumminkin kariutui. Lähetin ensin oikeaan etukulmaan, teki vähän vänkyräpiston, mutta uskoin, ettei siellä ole ketään. Vasemmassa etukulmassa kävi juoksemassa, muttei löytänyt. Sitten vaan edettiin etiäpäin, oikealle upposi koko ajan huonosti (eikä sillä puolella yhtään maalimiestä ollutkaan ollut), vasemmalle kyllä irtosi hyvin ja teki kunnon pistoja (välillä vähän liiankin laajoja), mutta kun ei vaan ukot nousseet niin ei ukot nousseet. Etukulmaan oli jäänyt yksi ukko, keskimmäisen umpparin O ilmaisi (ilmaisu olisi voinut olla vahvempikin) ja takakulmankaan ukko ei vaan noussut. Eli harmittavan lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan. Vaikkei tulokseen enää ollutkaan mahdollisuutta, niin käytiin silti nostamassa esine. Ekalla pistolla nousi ja nätti luovutus. Maastopisteet yhteensä 118. Kai tuolle koiralle pitäisi ostaa sekä uusi nenä että uudet hermot, ohjaajan hermoista puhumattakaan!
Kokeen jälkeen päällimmäinen fiilis oli vitutus. Ensinnäkin siksi, että ainakaan tällä hetkellä en koe järkeväksi lähteä hulluna rakentamaan koiralle sietoa laukauksiin. Ärsyttää niin kovin, että pk-koiran uran saa heittää romukoppaan ennenkuin se oikein ehti alkaakaan. Toki on tullut mietittyä, että onko koirassa joku muu vika, joka sitten oirehtii tänä syksynä esiin nousseena reagointina laukauksiin. Oon kuullut, että korvatulehdus, vinksallaan olevan kilppariarvot, kiputilat ja ties mitkä voi aiheuttaa yllättäin alkanutta ääniherkkyyttä. Voi kun sellainen hoidettava syy olisikin. Mutta tuon koiran kohdalla olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä liittyy ihan samaan ilmiöön kuin jumalaton pörriäispelko (ei kykene kuuntelemaan eikä oikein jatkamaan suoritusta, jos se kuulee jonkun kärpäsen pörräävän lähellä) ja muu häiriöherkkyys (jos vähän tikku pistää tassuun, niin ei kykene ilmaisemaan maalimiestä). Ja kun koirasta puuttuu se pohjimmainen moottori, niin sen on hyvin vaikea hanskata tilanteita, kun jokin tällainen epämiellyttävä asia astuu kuvioihin.
Toisekseen heti kokeen jälkeen vitutti, että miksi, oi miksi, Otto ei nostanut sitä toista maalimiestä, niin oltaisiin saatu joku tunnustus kolmen vuoden mönkimisestä hakumetsässä itikoiden ja hirvikärpästen kiusaamina, helteessä ja sateessa. Mutta taas toisaalta, ihan opettavaista ja hauskaa tämä kaikki on ollut, eikä kai kolmen merkin (HK1) puuttumiseen koiran nimen edestä kannata jäädä takertumaan.
Ja mitäs tästä eteenpäin? Ainakin lopetan koiran kiusaamisen ampumisella ja yritän palauttaa siihen jonkun luoton, että tottis on ihan kivaa. Toivottavasti yhdessä tekemisen äklöys ei ehtinyt juurtua kovin syvälle tämän syksyn (ampumis)treenien myötä ja saisimme edes jokseenkin rennon meiningin palaamaan ja voisimme alkaa tuumata ensi talvelle evl:n korkkausta toko-puolella. Töitä tarttee tehdä liikkeiden kanssa, mutta ensisijaisesti keksitymme rakentamaan luottoa ja mukavuutta yhdessätekemiseen. Hakutreenejä ei tietenkään tarvitse lopettaa siihen, että otamme ainakin aikalisän pk-koirailuun, mutta on se sen verran aikaavievää puuhaa, että jos ei ole kisatavoitteita, niin on minun vähän vaikea motivoida itseäni lähtemään edelleen sinne hirvareiden syötiksi sateeseen istumaan milloin missäkin roskalaatikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti