Otolle on ilmeisesti iskenyt joku kolmen ikävuoden kriisi. Nuorena koirana Otto oli aika kova poika tuhoamaan kodin irtaimistoa, joskus kesällä muisteltiin, että mitä kaikkea se on pistellyt poskeensa. Tietokoneen piuhat pariin kertaan, lukematon määrä muita sähköjohtoja, pesukoneen letkut ja piuhat, verhot tankoineen, tuolin kulmat, saunajakkaran kulmat, kahvinkeitin, seiniä ja listoja, roskiksia, kamera, kukkaro, silmälasit x 2, kännykkä, lista on loputon.
Nyt hänen aikuistuttuaan ja oltuaan tuhoamatta kodin irtaimistoa jo hyvän aikaa, Otto on laittanut uutta vaihdetta silmään. Viime viikolla kun tulin kotiin, niin herra istui yläkerran aulassa vessan hana suussa. Ei sentään ollut purkanut sitä lavuaarista irti, vaan ottanut vaihtoa odottavan kappaleen yläkerran tasolta. Ei siis vahinkoja. Tällä viikolla herra O odotti samaisella aulan matolla huovutettu lammas-niskatyyny suussaan. Ensin huokasin helpotuksesta, että ei onneksi ole kuolajälkiä pahempia tuhoja, ennenkuin huomasin olohuoneen puolella lammaskaksikon toisen osapuolen huomattavasti heikommassa hapessa. Itse tällä hetkellä kehityskeskusteluasioiden kanssa töissä painiessa ensimmäisenä tuli mieleen, että jaahas, herra Otto on sitten saavuttanut jonkinlaisen kehityskeskustelun loppukliimaksin herra Lampaan kanssa.
Muutenkin tuntuu taas varsin työläältä puurtamiselta treenailu Oton kanssa. Tokot ei jotenkin nyt vaan skulaa, junnataan samoja juttuja paikoillaan eikä edistystä mihinkään suuntaan, O ei ole vastaanottavainen ja meikäläisellä meinaa mennä hermot, jonka jälkeen O saa hysteerisyyskohtauksia, eikä pysty enää keskittymään ja rauhoittumaan työskentelyyn. Huoh! Onpa tullut sekin mieleen, että jos tulevat kisat on ihan katastrofi, niin taidetaan jättää tokot vähäksi aikaa tauolle. Ei tää meinaan nyt oikein vastaa mielikuvaani mukavasta puuhastelusta mukavan koiran (ja mukavan ohjaajan!) kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti